tiistai 1. lokakuuta 2013

Maija Muinonen: Mustat paperit



Aina keväisin ja syksyisin käyn läpi kustantamoiden katalogit ja pistän merkille ne kirjat, jotka haluan lukea. Teoksen katalogia lukiessani en ollut laittanut merkille Muinosen esikoista, tiedä mistä syystä. Sattuman kauppaa aina katalogien selaaminen. Jossain blogissa luin ylistävän arvion Mustat paperit -kirjasta, joten kun näin kirjan Bestseller-hyllyssä, niin pitihän se napata mukaan. 

Aika loistava kirja. Omituinen, hyvällä tavalla. Kirja koostuu kuolemastaan tietoisen äidin kirjeistä nuorelle pojalleen. Melkein jokaiseen sanaan tekisi mieli laittaa muka-etuliite, sillä en kirjan luettuanikaan tiedä, mikä tarinassa on harhaa ja mikä ei, jollain beckettmäisellä tyylillä Muinonen pitää minut tietoisena siitä, että luen kirjaa ja mikään ei ole totta. Ja sehän on pelkästään hauskaa.

Ann (päähenkilö) tietää olevansa kuolemansairas ja on tilannut itselleen ampujan puistoon - huomiseksi. Hän kuvittelee tulevan kuolemansa monta kertaa kirjeiden aikana, kuvittelee, miltä tappajasta tuntuu, mutta ei näemmä osaa kuvitella, miltä hänen pienestä pojastaan tuntuisi kokea äidin ammutuksi tuleminen keskellä kirkasta puistopäivää? Kahdestaan äidin kanssa puistossa ja -pum!- joku tulee ja ampuu äidin? 

Kaiken muun Ann pystyykin kuvittelemaan, ihan kaiken, hän pystyy kuvittelemaan, miten poikansa elämän pitäisi mennä ja miten se kuitenkin todennäköisesti menee. Hän kuvittelee itselleen huonon miniäsuhteen ja pojalleen sopivasti kapinaa ja ulkomaanmatkaseikkailuja. Hän vakuuttelee itselleen, että hänen poikansa ei kuole koskaan.

Kuka on Ann? Kenelle hän kirjoittaa? Mitä hän kirjoittaa? Miksi? Minusta tuntuu, kuin olisin lukenut jotain, mikä on lähtenyt syntymään Maija Muinosen kynästä kuin vahingossa. Ikäänkuin hän olisi joku torstai-ilta istunut alas ja tuumannut, että minäpä kuvittelen olevani joku muu ja kirjoitan pari kirjettä. Ja sitten kirjoitettiin ja syntyi jotain ihan uutta.

Lisää tällaista. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti