Aina keväisin ja syksyisin käyn läpi kustantamoiden
katalogit ja pistän merkille ne kirjat, jotka haluan lukea. Teoksen katalogia
lukiessani en ollut laittanut merkille Muinosen esikoista, tiedä mistä syystä.
Sattuman kauppaa aina katalogien selaaminen. Jossain blogissa luin ylistävän
arvion Mustat paperit -kirjasta, joten kun näin kirjan Bestseller-hyllyssä,
niin pitihän se napata mukaan.
Aika loistava kirja. Omituinen, hyvällä tavalla. Kirja
koostuu kuolemastaan tietoisen äidin kirjeistä nuorelle pojalleen. Melkein
jokaiseen sanaan tekisi mieli laittaa muka-etuliite, sillä en kirjan
luettuanikaan tiedä, mikä tarinassa on harhaa ja mikä ei, jollain
beckettmäisellä tyylillä Muinonen pitää minut tietoisena siitä, että luen
kirjaa ja mikään ei ole totta. Ja sehän on pelkästään hauskaa.
Ann (päähenkilö) tietää olevansa kuolemansairas ja on tilannut
itselleen ampujan puistoon - huomiseksi. Hän kuvittelee tulevan kuolemansa
monta kertaa kirjeiden aikana, kuvittelee, miltä tappajasta tuntuu, mutta ei
näemmä osaa kuvitella, miltä hänen pienestä pojastaan tuntuisi kokea äidin
ammutuksi tuleminen keskellä kirkasta puistopäivää? Kahdestaan äidin kanssa
puistossa ja -pum!- joku tulee ja ampuu äidin?
Kaiken muun Ann pystyykin kuvittelemaan, ihan kaiken, hän
pystyy kuvittelemaan, miten poikansa elämän pitäisi mennä ja miten se kuitenkin
todennäköisesti menee. Hän kuvittelee itselleen huonon miniäsuhteen ja
pojalleen sopivasti kapinaa ja ulkomaanmatkaseikkailuja. Hän vakuuttelee
itselleen, että hänen poikansa ei kuole koskaan.
Kuka on Ann? Kenelle hän kirjoittaa? Mitä hän kirjoittaa?
Miksi? Minusta tuntuu, kuin olisin lukenut jotain, mikä on lähtenyt syntymään
Maija Muinosen kynästä kuin vahingossa. Ikäänkuin hän olisi joku torstai-ilta
istunut alas ja tuumannut, että minäpä kuvittelen olevani joku muu ja kirjoitan
pari kirjettä. Ja sitten kirjoitettiin ja syntyi jotain ihan uutta.
Lisää tällaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti