"Hän ajatteli sinisen talon naista ja retkeilymajan
nuorta miestä, joka oli ollut samanikäinen kuin hän itse. Hän ajatteli Sveniä
ja sitä, ettei voisi auttaa poikaa.
Hän kuuli äitinsä rauhallisen äänen vaimeana.
Hän kuuli kuppien kilinän.
Hän yritti kuvitella elämänsä viimeistä hetkeä ja
ensimmäistä hetkeä sen jälkeen, hetkeä, jota ei olisi.
Hän yritti kuvitella hetkeä, jota ei ollut.
Hänen päässään humisi sävelmä, joka palasi yhä uudestaan,
eikä hän tiennyt, mistä sen tunsi."
26.8.2013 Hesari esitteli saksalaisen dekkaristin, jonka
päähenkilö seikkailee Turussa. Juttu oli kirjoitettu hyvin. Wagnerin kirjat
kuulemma kipuavat bestseller -listoille ja hänen on sanottu olevan
"parempi kuin Mankell". Wagner
myös kuvaa, mitä tuhoa rikos aiheuttaa. Kiinnosti, kiinnosti.
Se myös kiinnosti, että kirjat eivät ole tavanomaisia
rikosjännäreitä, vaan Wagner kuvaa, mitä tuhoa rikos aiheuttaa. Kiinnosti,
kiinnosti.
Helsingin kirjastossa miehen ensimmäinen kirja oli saatavilla,
varasin sen lähikirjastoon. Jonkin ajan kuluttua varauksia oli 163. En ollut
ainoa, joka luki sinä aamuna Helsingin sanomia.
Mutta kyllä Wagner kirjoittaa hyvin. Hän osaa pitää yhtä
aikaa ilmassa kolmea vaikeaa palloa: päähenkilöiden tunne-elämän käsittelyä,
kielellistä sujuvuutta ja kiinnostavaa juonta. Tietenkään koko aikaa ei onnistu,
mutta niin - todella harva onnistuu.
Ihan alussa minulla oli käynnistysvaikeuksia. Luin
ja ihmettelin, miksei minua niin
kiinnosta. Päähenkilö Joentaan vaimo kuolee. Joentaa suree, kärsii ja suree,
menee töihin saadakseen jotain ajattelemista. Jonkin aikaa luettuani tajusin,
että Wagner kuvaa Joentaan kärsimystä niin hyvin, että jo alussa jokin minussa
vastusti hyppäämistä tuohon veneeseen mukaan. Halusin suojella itseäni
kiintymiseltä. Olin lukemassa dekkaria, päähenkilön tuska tuli liian lähelle.
Mutta siitä se lähti. Luin kirjan alkunihkeyden jälkeen käytännössä kahdessa
osassa. Sivulta 157 eteenpäin meno oli yhtä laskettelua, halusin vain tietää,
miten tämä päättyy.
Wagner kirjoittaa kauniisti henkilöidensä tunteista ja
ajatuksista. Hän osaa luoda sivuhenkilöitä, joita ei selitetä auki, jotka vain
käyttäytyvät ehkä oudosti, kuten vuoroin rauhallinen ja vuoroin raivoava
Ketola, joka todennäköisesti aaltoilee poikansa huumeiden käytön takia. Tai
sitten ei. Pidin siitä, että poliisien keskinäiset välit eivät selviä yhtä
aikaa jutun kanssa, kuten monissa sarjadekkareissa.
Wagner tuo murhaajan peliin heti alusta lähtien. Heti
alussa murhaaja kertoo sokaisevasta auringosta ja nielaisevasta kuusta. Hän
kertoo mitä tekee, ja lukija tajuaa, että tyyppi on sekaisin. Mutta vasta
myöhemmin paljastuu, että tekijä ei ole sadistinen, paha ihminen vaan... jotain
muuta.
Alussa pidin ratkaisua kuluneena. Selitin itselleni, että
ehkäpä silloin, kun kirjaa on kirjoitettu, ratkaisu on ollut uusi. Murhaajan
näkökulma kun ei alkuun tuonut mitään uutta, murhaaja vain höpötti omia
hallusinaatioitaan ja välilukujen ainoa viesti oli lukijalle suunnattu viesti
siitä, että kaikki ei ole tekijällä kotosalla. Mielenkiinnotonta, tylsää. Mitä pidemmälle
kirja eteni, sen enemmän murhaajallekin alkoi tapahtua. Hän tutustui tyttöön ja
meni jopa treffeille. Hän tapasi veljeään. Tätä normielämää ja taas
hulluuskuvitelmia lukieassa tajusin paremmin, mitä Wagner ajaa takaa.
Wagnerin murhaaja on mielenvikainen ihminen, ei
mielenvikainen murhaaja, tai murhaaja. Wagner haluaa tuoda ihmisen esiin teon
takana. Samoin on kaikkien hahmojen kohdalla, niin surevan Joentaan kuin
jatkuvasti pettävän Danielin.
Wagnerin hahmot ovat eläviä ihmisiä. Hän ei tulkitse
puhki. Hän ei latista Joentaan surua sellaiseksi, johon työ auttaa ja joka
menee nopeasti ohi. Hän ei ratko työyhteisön ongelmia kahden ja puolensadan
sivun aikana. Hän jättää kaiken auki, jopa
murhaajan motiivin, diagnoosin, selityksen. Tästä pidin erityisesti.
Kirjan lopuksi en edes kaivannut mitään virallista selitystä. Olin ollut
murhaajankin pään sisällä ja häntä kävi vain sääliksi. Ei siinä yksi psykoosi
mitään enää selitä. Wagner selittää enemmän.
Luen ehdottomasti sarjan toisenkin osan. En tosin heti
perään, minulla on jo Nesbön lepakkomies kesken ja muutakin viihdelukupaikalle
pyrkivää kirjallisuutta tulossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti