tiistai 1. lokakuuta 2013

Jan Costin Wagner: Jääkuu


 
"Hän ajatteli sinisen talon naista ja retkeilymajan nuorta miestä, joka oli ollut samanikäinen kuin hän itse. Hän ajatteli Sveniä ja sitä, ettei voisi auttaa poikaa.
Hän kuuli äitinsä rauhallisen äänen vaimeana.
Hän kuuli kuppien kilinän.
Hän yritti kuvitella elämänsä viimeistä hetkeä ja ensimmäistä hetkeä sen jälkeen, hetkeä, jota ei olisi.
Hän yritti kuvitella hetkeä, jota ei ollut.
Hänen päässään humisi sävelmä, joka palasi yhä uudestaan, eikä hän tiennyt, mistä sen tunsi."

26.8.2013 Hesari esitteli saksalaisen dekkaristin, jonka päähenkilö seikkailee Turussa. Juttu oli kirjoitettu hyvin. Wagnerin kirjat kuulemma kipuavat bestseller -listoille ja hänen on sanottu olevan "parempi kuin Mankell".  Wagner myös kuvaa, mitä tuhoa rikos aiheuttaa. Kiinnosti, kiinnosti. 

Se myös kiinnosti, että kirjat eivät ole tavanomaisia rikosjännäreitä, vaan Wagner kuvaa, mitä tuhoa rikos aiheuttaa. Kiinnosti, kiinnosti.

Helsingin kirjastossa miehen ensimmäinen kirja oli saatavilla, varasin sen lähikirjastoon. Jonkin ajan kuluttua varauksia oli 163. En ollut ainoa, joka luki sinä aamuna Helsingin sanomia.

Mutta kyllä Wagner kirjoittaa hyvin. Hän osaa pitää yhtä aikaa ilmassa kolmea vaikeaa palloa: päähenkilöiden tunne-elämän käsittelyä, kielellistä sujuvuutta ja kiinnostavaa juonta. Tietenkään koko aikaa ei onnistu, mutta niin - todella harva onnistuu.

Ihan alussa minulla oli käynnistysvaikeuksia. Luin ja  ihmettelin, miksei minua niin kiinnosta. Päähenkilö Joentaan vaimo kuolee. Joentaa suree, kärsii ja suree, menee töihin saadakseen jotain ajattelemista. Jonkin aikaa luettuani tajusin, että Wagner kuvaa Joentaan kärsimystä niin hyvin, että jo alussa jokin minussa vastusti hyppäämistä tuohon veneeseen mukaan. Halusin suojella itseäni kiintymiseltä. Olin lukemassa dekkaria, päähenkilön tuska tuli liian lähelle. Mutta siitä se lähti. Luin kirjan alkunihkeyden jälkeen käytännössä kahdessa osassa. Sivulta 157 eteenpäin meno oli yhtä laskettelua, halusin vain tietää, miten tämä päättyy.

Wagner kirjoittaa kauniisti henkilöidensä tunteista ja ajatuksista. Hän osaa luoda sivuhenkilöitä, joita ei selitetä auki, jotka vain käyttäytyvät ehkä oudosti, kuten vuoroin rauhallinen ja vuoroin raivoava Ketola, joka todennäköisesti aaltoilee poikansa huumeiden käytön takia. Tai sitten ei. Pidin siitä, että poliisien keskinäiset välit eivät selviä yhtä aikaa jutun kanssa, kuten monissa sarjadekkareissa.

Wagner tuo murhaajan peliin heti alusta lähtien. Heti alussa murhaaja kertoo sokaisevasta auringosta ja nielaisevasta kuusta. Hän kertoo mitä tekee, ja lukija tajuaa, että tyyppi on sekaisin. Mutta vasta myöhemmin paljastuu, että tekijä ei ole sadistinen, paha ihminen vaan... jotain muuta.

Alussa pidin ratkaisua kuluneena. Selitin itselleni, että ehkäpä silloin, kun kirjaa on kirjoitettu, ratkaisu on ollut uusi. Murhaajan näkökulma kun ei alkuun tuonut mitään uutta, murhaaja vain höpötti omia hallusinaatioitaan ja välilukujen ainoa viesti oli lukijalle suunnattu viesti siitä, että kaikki ei ole tekijällä kotosalla. Mielenkiinnotonta, tylsää. Mitä pidemmälle kirja eteni, sen enemmän murhaajallekin alkoi tapahtua. Hän tutustui tyttöön ja meni jopa treffeille. Hän tapasi veljeään. Tätä normielämää ja taas hulluuskuvitelmia lukieassa tajusin paremmin, mitä Wagner ajaa takaa.

Wagnerin murhaaja on mielenvikainen ihminen, ei mielenvikainen murhaaja, tai murhaaja. Wagner haluaa tuoda ihmisen esiin teon takana. Samoin on kaikkien hahmojen kohdalla, niin surevan Joentaan kuin jatkuvasti pettävän Danielin. 

Wagnerin hahmot ovat eläviä ihmisiä. Hän ei tulkitse puhki. Hän ei latista Joentaan surua sellaiseksi, johon työ auttaa ja joka menee nopeasti ohi. Hän ei ratko työyhteisön ongelmia kahden ja puolensadan sivun aikana. Hän jättää kaiken auki, jopa  murhaajan motiivin, diagnoosin, selityksen. Tästä pidin erityisesti. Kirjan lopuksi en edes kaivannut mitään virallista selitystä. Olin ollut murhaajankin pään sisällä ja häntä kävi vain sääliksi. Ei siinä yksi psykoosi mitään enää selitä. Wagner selittää enemmän.

Luen ehdottomasti sarjan toisenkin osan. En tosin heti perään, minulla on jo Nesbön lepakkomies kesken ja muutakin viihdelukupaikalle pyrkivää kirjallisuutta tulossa.

Maija Muinonen: Mustat paperit



Aina keväisin ja syksyisin käyn läpi kustantamoiden katalogit ja pistän merkille ne kirjat, jotka haluan lukea. Teoksen katalogia lukiessani en ollut laittanut merkille Muinosen esikoista, tiedä mistä syystä. Sattuman kauppaa aina katalogien selaaminen. Jossain blogissa luin ylistävän arvion Mustat paperit -kirjasta, joten kun näin kirjan Bestseller-hyllyssä, niin pitihän se napata mukaan. 

Aika loistava kirja. Omituinen, hyvällä tavalla. Kirja koostuu kuolemastaan tietoisen äidin kirjeistä nuorelle pojalleen. Melkein jokaiseen sanaan tekisi mieli laittaa muka-etuliite, sillä en kirjan luettuanikaan tiedä, mikä tarinassa on harhaa ja mikä ei, jollain beckettmäisellä tyylillä Muinonen pitää minut tietoisena siitä, että luen kirjaa ja mikään ei ole totta. Ja sehän on pelkästään hauskaa.

Ann (päähenkilö) tietää olevansa kuolemansairas ja on tilannut itselleen ampujan puistoon - huomiseksi. Hän kuvittelee tulevan kuolemansa monta kertaa kirjeiden aikana, kuvittelee, miltä tappajasta tuntuu, mutta ei näemmä osaa kuvitella, miltä hänen pienestä pojastaan tuntuisi kokea äidin ammutuksi tuleminen keskellä kirkasta puistopäivää? Kahdestaan äidin kanssa puistossa ja -pum!- joku tulee ja ampuu äidin? 

Kaiken muun Ann pystyykin kuvittelemaan, ihan kaiken, hän pystyy kuvittelemaan, miten poikansa elämän pitäisi mennä ja miten se kuitenkin todennäköisesti menee. Hän kuvittelee itselleen huonon miniäsuhteen ja pojalleen sopivasti kapinaa ja ulkomaanmatkaseikkailuja. Hän vakuuttelee itselleen, että hänen poikansa ei kuole koskaan.

Kuka on Ann? Kenelle hän kirjoittaa? Mitä hän kirjoittaa? Miksi? Minusta tuntuu, kuin olisin lukenut jotain, mikä on lähtenyt syntymään Maija Muinosen kynästä kuin vahingossa. Ikäänkuin hän olisi joku torstai-ilta istunut alas ja tuumannut, että minäpä kuvittelen olevani joku muu ja kirjoitan pari kirjettä. Ja sitten kirjoitettiin ja syntyi jotain ihan uutta.

Lisää tällaista. 

maanantai 30. syyskuuta 2013

Miksi blogata?

Olen jo jonkin aikaa pyöritellyt päässäni blogin aloittamista. Luen paljon. Rakastan kirjoja. Seurustelen ihmisten kanssa, jotka myös lukeva ja rakastavat kirjoja, mutta silti kirjakeskusteluja on arjessani aika vähän. Johtuen ehkä siitä, että ihmiset lukevat kirjansa eri aikaan ja arjen keskellä keskustelu saattaa jäädä siihen Tosi Hyvä! -kommenttiin, kun ei noin äkkiseltään parempaan pysty. Olen myös huomannut ajattelevani paremmin silloin kun kirjoitan. Kun ensin kirjoitan, jotta tiedän, mitä ajattelen.

Siksi blogi. Haluan jutella kirjoista. Haluan tietää kirjoittamalla, mitä niistä itse ajattelen. Tule juttelemaan kanssani :).